Sanottakoon näin, että englantilainen (ei amerikkalainen) tapa, jossa sävelet ovat A, B, C, D, E, F, G, on Suomessakin vakiintumassa yhä useampaan pop/jazz-koulutukseen, ja muun muassa Tohtori Toonika käyttää B:tä juurisävelestä, mutta mainitsee samalla, että myös H on olemassa. Alennettua kutsutaan Bb:ksi (/beebee/). Sen sijaan taidemusiikin koulukunnat pitävät tiukemmin kiinni saksalaisesta (ei eurooppalaisesta) traditiosta, jossa juurisävelet ovat A, H, C, D, E, F, G, ja alennettuna H:ta kutsutaan B:ksi.
H ja B eriytyivät keskiajan lopussa tai jälkeen. Keskiajalla oli musiikissa tiukkoja sääntöjä. Esimerkiksi tritonusta oli täysin kiellettyä laulaa missään. Sävelet F ja B muodostivat keskenään tämän intervallin, minkä vuoksi B:tä piti alentaa puolikkaan sävelaskelen verran, jolloin tritonusta ei päässyt enää muodostumaan. Hetken aikaa oli niin, että piti pystyä päättelemään, onko "kova B" (B durum, eli juurisävel) vai "pehmeä B" (B mollum, eli alennettu sävel).
Englanninkielisillä alueilla ratkaisuksi keksittiin merkitä Beitä eri kirjaimistojen B-kirjaimilla. Alennettua B:tä merkittiin latinalaisella pienellä b:llä, kun taas juurisäveltä B merkittiin goottilaisella pienellä b:llä, joka oli paljon kulmikkaampi kuin latinalainen vastineensa. Kutsuttaessa nimellä juurisävel oli "B durum" ja alennettu oli "B mollum" (myöhemmin B-flat).
Saksalaisella alueella sen sijaan B vakiinnutettiin tarkoittamaan alennettua B:tä, kun taas juurisäveltä alettiin kutsua seuraavalla vapaana olevalla latinalaisella kirjaimella eli H:lla. Tähän yksi mahdollinen selitys on se, että goottilainen b, jolla "kovaa B:tä" merkittiin englantilaisella alueella, muistutti etäisesti latinalaista pientä h-kirjainta. Saksa oli yksi taidemusiikin keskuksista, joten lienee luonnollista, että taidemusiikin piireissä käytetään joissakin maissa edelleen saksalaista systeemiä H:ineen.
Sen sijaan Englannissa ja esimerkiksi Hollannissa ei koskaan alettu käyttää H:ta, vaan molemmat nimitykset viittaavat B:hen. Englantilaiset lähtivät valloittamaan Pohjois-Amerikkaa ja hakivat Afrikasta orjia puuvillaplantaaseilleen. Koska englanniksi sävelet olivat molemmat B-pohjaisia, vakiintui tämä tapa myös Pohjois-Amerikkaan, jossa syntyivät muun muassa blues ja jazz, minkä vuoksi lienee loogista, että rytmimusiikissa englantilainen systeemi on yhä yleisempi ja syrjäyttämässä saksalaista systeemiä tieltään, myös joissain osa-alueilla Suomesta.
Sanottakoon näin, että englantilainen (ei amerikkalainen) tapa, jossa sävelet ovat A, B, C, D, E, F, G, on Suomessakin vakiintumassa yhä useampaan pop/jazz-koulutukseen, ja muun muassa Tohtori Toonika käyttää B:tä juurisävelestä, mutta mainitsee samalla, että myös H on olemassa. Alennettua kutsutaan Bb:ksi (/beebee/). Sen sijaan taidemusiikin koulukunnat pitävät tiukemmin kiinni saksalaisesta (ei eurooppalaisesta) traditiosta, jossa juurisävelet ovat A, H, C, D, E, F, G, ja alennettuna H:ta kutsutaan B:ksi.
H ja B eriytyivät keskiajan lopussa tai jälkeen. Keskiajalla oli musiikissa tiukkoja sääntöjä. Esimerkiksi tritonusta oli täysin kiellettyä laulaa missään. Sävelet F ja B muodostivat keskenään tämän intervallin, minkä vuoksi B:tä piti alentaa puolikkaan sävelaskelen verran, jolloin tritonusta ei päässyt enää muodostumaan. Hetken aikaa oli niin, että piti pystyä päättelemään, onko "kova B" (B durum, eli juurisävel) vai "pehmeä B" (B mollum, eli alennettu sävel).
Englanninkielisillä alueilla ratkaisuksi keksittiin merkitä Beitä eri kirjaimistojen B-kirjaimilla. Alennettua B:tä merkittiin latinalaisella pienellä b:llä, kun taas juurisäveltä B merkittiin goottilaisella pienellä b:llä, joka oli paljon kulmikkaampi kuin latinalainen vastineensa. Kutsuttaessa nimellä juurisävel oli "B durum" ja alennettu oli "B mollum" (myöhemmin B-flat).
Saksalaisella alueella sen sijaan B vakiinnutettiin tarkoittamaan alennettua B:tä, kun taas juurisäveltä alettiin kutsua seuraavalla vapaana olevalla latinalaisella kirjaimella eli H:lla. Tähän yksi mahdollinen selitys on se, että goottilainen b, jolla "kovaa B:tä" merkittiin englantilaisella alueella, muistutti etäisesti latinalaista pientä h-kirjainta. Saksa oli yksi taidemusiikin keskuksista, joten lienee luonnollista, että taidemusiikin piireissä käytetään joissakin maissa edelleen saksalaista systeemiä H:ineen.
Sen sijaan Englannissa ja esimerkiksi Hollannissa ei koskaan alettu käyttää H:ta, vaan molemmat nimitykset viittaavat B:hen. Englantilaiset lähtivät valloittamaan Pohjois-Amerikkaa ja hakivat Afrikasta orjia puuvillaplantaaseilleen. Koska englanniksi sävelet olivat molemmat B-pohjaisia, vakiintui tämä tapa myös Pohjois-Amerikkaan, jossa syntyivät muun muassa blues ja jazz, minkä vuoksi lienee loogista, että rytmimusiikissa englantilainen systeemi on yhä yleisempi ja syrjäyttämässä saksalaista systeemiä tieltään, myös joissain osa-alueilla Suomesta.