Kirjastonhoitaja! Olen kirjoittamassa autofiktiivistä elämänkertaa. Itsestäni tuntuu siltä, että siinä on hahmoja, jotka saattavat tunnistaa itsensä tekstistä…

Todellisiin tapahtumiin ja henkiöihin perustuvat fiktiiviset teokset ovat  vanha ja yleinen ilmiö, ääritapauksissa puhutaan ns. avainromaaneista, kun kirjoittaja on jättänyt riittävästi tunnistamista helpottavia johtolankoja. Mikään laki ei kiellä tällaista fiktiota sinänsä ja jos henkilöhahmot eivät ole tarkalleen esikuviensa mukaisia, myöskään laissa kielletty herjaus tai toisen kunnian loukkaus ei välttämättä realisoidu. Fiktiivisillä henkilöillä kun ei ole intimiteettisuojaa.

Jos kuitenkin haluaa olla varma, ettei jälkipuheita ja mahdollisia haasteita tule, kannattaa tietenkin kirjoittaa niin, ettei tekstiä voida tulkita todellisen ihmisen kunniaa loukkaavaksi. Tässä liikutaan harmaalla alueella, mutta nyrkkisääntönä voitaneen pitää sitä, ettei kannata laittaa tunnistettavissa olevaa henkilöhahmoa tekemään tai sanomaan mitään, mikä voitaisiin tulkita häpeälliseksi tai rikolliseksi. Jonkin verran on kirjallisuudessa esiintynyt jo kuolleiden ihmisten ikävien puolien suorasukaista esittelemistä. Itsestään saa tietenkin kirjoittaa mitä haluaa, mutta muiden kunniaa ei kannata ruveta tietoisesti loukkaamaan, ellei kyse ole tosiasioista, jotka ovat fiktion näkökulmasta välttämättömiä.

Sen verran kommentoisin kysyjän terminologiaa, että termillä autofiktio tarkoitetaan normaalisti tilannetta, jossa kirjoittaja on päähenkilönä tai kertojana. Jos päähenkilö on joku muu kuin kirjoittaja, kyseessä ei ole varsinainen autofiktio.

Heikki Poroila